Luin taannoin yhdysvaltalaisen Kurt Vonnegutin kirjoittaman romaanin nimeltä, Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater eli helmiä sioille. Vonnegut on tunnettu kirjoitustyylistään, joka on paikoin jopa sarkastista. Myös tässäkin teoksessa on havaittavissa runsasta mustan huumorin sekä satiirin käyttöä. Kirja on alkujaan julkaistu vuonna 1965, ja Marjatta Kaparin suomennos ilmestyi vuonna 1972. Kirjan kustantajana toimi Tammi.
Kirjan päähenkilö on miljonääri, Rosewater-säätiön johtaja Eliot Rosewater. Näkyvimpiä sivuhenkilöitä kirjassa ovat hänen isänsä, Sylvia-vaimo, josta hän myöhemmin eroaa, juristi Norman Mushar sekä Eliotin kaukaiset sukulaiset Fred Rosewater perheineen. Kirjassa on myös monia taustahenkilöitä, jotka esiintyvät kirjassa vain harvoin, kuten Rosewaterin kaupungin asukkaat. Kirjan miljöö sijoittuu noin 1940-60- luvun Yhdysvaltoihin, tarkalleen New Yorkiin sekä Rosewateriin.
Kirjan juoni keskittyy Eliot Rosewaterin ympärille. Eliotin suvulla on Rosewater-säätiö, jolla on omistuksissaan muun muassa erilaisia tehtaita, ja nyt on Eliotin aika periä säätiö nimiinsä. Eliot elää hulppeaa luksuselämää ja avioituu Sylvia-nimisen kaunottaren kanssa. Ei mene kuitenkaan kauan aikaa kunnes Eliot jo kyllästyy tähä ylenpalttiseen pröystäilyyn, ja aikoo muuttaa kotisijoilleen ränsistyneeseen Rosewaterin kaupunkiin. Rosewaterissa on monia Rosewaterien säätiön tehtaita, jotka ovat taannoin automatisoituneet, jonka myötä asukkaat ovat täysin tarpeettomia nykyään. Eliotin aikeina on mennä auttamaan tätä niin sanottua Amerikan pohjasakkaa. Eliotin isä sekä vaimo ovat vahvasti tätä vastaan. Eliot kuitenkin muuttaa Rosewateriin vaatimattomaan pieneen asuntoon, perustaa puhelinpalvelun jonne voi soittaa ja kertoa huolistaan. Eliot myös jakaa lääkkeitä ja voiteita kipuihin, sekä auttaa rahallisesti. Nopeasti Eliotista tulee hyvin rakastettu Rosewaterissa. Mutta samalla kun rosewaterilaiset tulevat riippuvaisiksi Eliotista, juonii selän takana joku suurta iskua. Nimittäin muuan nuori jurisri Norman Mushar aikoo todistaa Eliotin pähkähulluksi, ja näin oikeuttaa Fred Rosewaterin, Eliotin kaukaisen sukulaisen Rosewater-säätiön perijäksi. Eliotin onnekseen hänen isänsä haistaa palaneen käryä ennen kuin on jo myöhäistä, ja Eliot saadaan laitettua ulkoisesti kuntoon ennen oikeudenkäynnin alkua. Lopulta perintöjupakan keskellä Eliot shokeeraa päätöksellään isänsä ja asianajajansa McAllisterin. Eliot nimeää viidenkymmenenseitsemän Rosewaterilaisen naisen lapset, joiden väitetään olevan hänen lapsikseen ja perillisikseen. Tämän lisäksi hän vielä raapustaa sadantuhannen dollarin shekin Rhode Islandissa asustavalle Fred Rosewaterille.
Eliotin musta puhelin soi.
- Rosewater-säätiössä. Miten voimme auttaa teitä?
- Herra Rosewater . . . naisääni sanoi tukahtuneesti, - täällä . . . täällä on Stella Wakeby. Nainen hengitti kiihtyneesti odottaessaan miten Eliot reagoi ilmoitukseen.
- No mutta hyvää päivää! Eliot sanoi sydämellisesti.
- Hauskaa että soititte! Tämäpä iloinen yllätys! Hän ei tuntenut Stella Wakebyä.
- Herra Rosewater, minä . . . minä en ole ikinä pyytänyt teiltä mitään.
- Ette niin.
- Monet ihmiset vaivaavat teitä yhtä päätä vaikka heillä on paljon vähemmän huolia kuin minulla.
- Ei minusta koskaan tunnu siltä että minua vaivataan.
Vuonna 1972 Ohion koululautakunta äänesti teoksen pois koulukirjastoista, vuonna 1976 sopimus kuitenkin peruttiin. Vuonna 1988 Yhdysvalloissa on ollut myös sensuuritoimia teokselle kahdessa osavaltiossa. Itse en koe teosta millään tavoin tarpeelliseksi sensuroida, saatikka kieltää kokonaan. Luultavasti se on vaikuttanut rivommalta tuon ajan ajattelussa, ja se on koettu sopimattomaksi mustan huumorinsa myötä.
tiistai 9. lokakuuta 2012
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
perjantai 13. tammikuuta 2012
Sarjakuva-albumianalyysi
Albumin nimi on Myrkkyjoen Salaisuus, kustantaja on Euroopan parlamentti ja julkaisuvuosi 2003. Albumin piirtäjänä toimi Dominique David, ja käsikirjoitus on Cristina Cuadran ja Rudi Mielin luoma. Albumin laji sijoittuu rikos- ja jännityssarjakuviin.
Albumin juoni käsittelee Euroopan parlamentin kokousta, jossa aiheena on Euroopan saastuvat vedet, ja miten ne saataisiin puhtaiksi, että eurooppalaiset saisivat puhdasta vettä. Päähenkilö Irina, joka on Euroopan parlamentin jäsen, suuntaa avustajansa Alexin kanssa Euroopan parlamentin täysistuntoon Brysseliin. Irina on hyvin näkyvässä roolissa istunnossa, ja kertoo hyviä mieloipiteitä, joita muutkin kannattavat. Matkalla Irina tapaa vanhan tuttavansa Jacquesin, joka toimii valokuvaajana. Jacques koittaa saada isoja tehtaita kiinni, päästämässä myrkkyjä vesistöihin. Lopuksi Jacques saa kuin saakin ison tehtaan, Fimoilin työntekijät kiinni itse teossa. Hän saa otettua kuvat kun he laskevat myrkyt jokeen, ja kun he ajavat Fimoilin tehtaalle takaisin. Fimoil koittaa ostaa pahimman kilpakumppaninsa, Carimasin, jotta he pääsisivät helpommin eroon jätteistään, mutta Jacques julkaisee kuvansa ja luovuttaa ne lehdistön ja tiedotusvälineiden käyttöön. Fimoil on nyt pääepäilty, eikä se saa Carimasta, sekä kaikki eurooppalaiset saavat tästä lähtien puhdasta vettä.
Päähenkilö on Irina, joka on Euroopan parlamentissa. Irina on hyvin koulutettu, määrätietoinen, viisas, tummatukkainen ja hoikka nainen, hän näyttää suurinpiirtein 35-vuotiaalta. Irinan ystävä Jacques, sekä apulainen Alex ovat sivuhenkilöitä. Jacques on aasialaissyntyinen, pikät mustat hiukset omaava mieshenkilö. Hän työskentelee valokuvaajana, ja on samanikäinen Irinan kanssa. Alex on isokokoinen amerikkalainen mies. Hänellä on vaaleat lyhyet hiukset ja silmälasit, hän sopii kuin ilmetty Irinan apulaiseksi. Albumissa on myös muutama taustahenkilö, kuten Carimasin johtaja, Christian Lob sekä Irinaa jatkuvasti seuraava muukalainen.
Sarjakuvan miljöö sijoittuu Belgiaan, tarkemmin ottaen Brysseliin, jossa Euroopan parlamentin istunto pidetään. Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat sekä metsään että kaupungille ja Euroopan parlamentin talolle. Kuvissa esiintyy kaikenkaltaisia esineitä, mitä nyt kaupungeissa yleensä näkee, sekä tietysti vähän erikoisempina, myrkkytynnyreitä.
Vallanhalu tulee albumissa selvästi esille, Fimoilin tapauksessa, jossa yhtiö haluaa valtaa ja kunniaa välittämättä ympäristön terveydestä. Siinä samassa on paljon epärehellisyyttä ja petosta, kun Fimoilin johtaja väittää, että he ovat ottaneet käyttöön useita uusia ympäristönsuojelutoimenpiteitä, vaikka ovat laskeneet myrkkyjättensä koko ajan vesistöihin, muiden maille.
Sarjakuvan piirrostekniikka on hyvin todenmukainen, ominaisia keinoja ovat tummenetut tekstit, joilla korostetaan tärkeitä lausahduksia, sekä tehostusääniä, joilla yritetään luoda oikea tunnelma lukijalle, kuten koiran haukkuessa WAH WAH tai puhelimen soidessa RRING. Sarjakuvassa leikitellään ruurujen mittasuhteilla, ruudtuja on pitkuloita, leveitä ja neliöitä. Ja kaikkia käytetään paljon.
Sarjakuvassa tekstin suhde on selvästi voimakkaampi kuvaan nähden. Mielestäni kuvitus ei paljoakaan vaikuta tarinan kulkuun, paitsi erityistapauksissa. Mutta sarjakuva vaikuttaa siltä, että siitä voisi hyvin kirjoittaa novellinkin, jotenka kuvan suhde ei siis ole voimakas tekstiin nähden.
Valitsin juuri tämän sarjakuvan sen jännittävän näköisen kannen ja nimen perusteella. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan kyseistä sarjakuvasta enkä tekijöistäkään. Sen sisältökin vaikutti hyvältä, koska normaalisti luen vain strippejä sanomalehdistä tai Aku Ankkaa, joten tällaine todenmukainen jännityssarjakuva vaikutti hyvältä valinnalta.
Albumin juoni käsittelee Euroopan parlamentin kokousta, jossa aiheena on Euroopan saastuvat vedet, ja miten ne saataisiin puhtaiksi, että eurooppalaiset saisivat puhdasta vettä. Päähenkilö Irina, joka on Euroopan parlamentin jäsen, suuntaa avustajansa Alexin kanssa Euroopan parlamentin täysistuntoon Brysseliin. Irina on hyvin näkyvässä roolissa istunnossa, ja kertoo hyviä mieloipiteitä, joita muutkin kannattavat. Matkalla Irina tapaa vanhan tuttavansa Jacquesin, joka toimii valokuvaajana. Jacques koittaa saada isoja tehtaita kiinni, päästämässä myrkkyjä vesistöihin. Lopuksi Jacques saa kuin saakin ison tehtaan, Fimoilin työntekijät kiinni itse teossa. Hän saa otettua kuvat kun he laskevat myrkyt jokeen, ja kun he ajavat Fimoilin tehtaalle takaisin. Fimoil koittaa ostaa pahimman kilpakumppaninsa, Carimasin, jotta he pääsisivät helpommin eroon jätteistään, mutta Jacques julkaisee kuvansa ja luovuttaa ne lehdistön ja tiedotusvälineiden käyttöön. Fimoil on nyt pääepäilty, eikä se saa Carimasta, sekä kaikki eurooppalaiset saavat tästä lähtien puhdasta vettä.
Päähenkilö on Irina, joka on Euroopan parlamentissa. Irina on hyvin koulutettu, määrätietoinen, viisas, tummatukkainen ja hoikka nainen, hän näyttää suurinpiirtein 35-vuotiaalta. Irinan ystävä Jacques, sekä apulainen Alex ovat sivuhenkilöitä. Jacques on aasialaissyntyinen, pikät mustat hiukset omaava mieshenkilö. Hän työskentelee valokuvaajana, ja on samanikäinen Irinan kanssa. Alex on isokokoinen amerikkalainen mies. Hänellä on vaaleat lyhyet hiukset ja silmälasit, hän sopii kuin ilmetty Irinan apulaiseksi. Albumissa on myös muutama taustahenkilö, kuten Carimasin johtaja, Christian Lob sekä Irinaa jatkuvasti seuraava muukalainen.
Sarjakuvan miljöö sijoittuu Belgiaan, tarkemmin ottaen Brysseliin, jossa Euroopan parlamentin istunto pidetään. Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat sekä metsään että kaupungille ja Euroopan parlamentin talolle. Kuvissa esiintyy kaikenkaltaisia esineitä, mitä nyt kaupungeissa yleensä näkee, sekä tietysti vähän erikoisempina, myrkkytynnyreitä.
Vallanhalu tulee albumissa selvästi esille, Fimoilin tapauksessa, jossa yhtiö haluaa valtaa ja kunniaa välittämättä ympäristön terveydestä. Siinä samassa on paljon epärehellisyyttä ja petosta, kun Fimoilin johtaja väittää, että he ovat ottaneet käyttöön useita uusia ympäristönsuojelutoimenpiteitä, vaikka ovat laskeneet myrkkyjättensä koko ajan vesistöihin, muiden maille.
Sarjakuvan piirrostekniikka on hyvin todenmukainen, ominaisia keinoja ovat tummenetut tekstit, joilla korostetaan tärkeitä lausahduksia, sekä tehostusääniä, joilla yritetään luoda oikea tunnelma lukijalle, kuten koiran haukkuessa WAH WAH tai puhelimen soidessa RRING. Sarjakuvassa leikitellään ruurujen mittasuhteilla, ruudtuja on pitkuloita, leveitä ja neliöitä. Ja kaikkia käytetään paljon.
Sarjakuvassa tekstin suhde on selvästi voimakkaampi kuvaan nähden. Mielestäni kuvitus ei paljoakaan vaikuta tarinan kulkuun, paitsi erityistapauksissa. Mutta sarjakuva vaikuttaa siltä, että siitä voisi hyvin kirjoittaa novellinkin, jotenka kuvan suhde ei siis ole voimakas tekstiin nähden.
Valitsin juuri tämän sarjakuvan sen jännittävän näköisen kannen ja nimen perusteella. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan kyseistä sarjakuvasta enkä tekijöistäkään. Sen sisältökin vaikutti hyvältä, koska normaalisti luen vain strippejä sanomalehdistä tai Aku Ankkaa, joten tällaine todenmukainen jännityssarjakuva vaikutti hyvältä valinnalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)